Äitienpäivänä luonto on heräämässä kesäloistoonsa; kukat alkavat kukkia, puut alkavat vihertää ja linnut laulavat. Luonto elää; kuulen ja näen sen. Se muistuttaa siitä, että me elämme tässä ja nyt. Siitä pitäisi iloita!
Äitienpäivä ei kuitenkaan aina ole ollut minulle odotettu päivä. Oma äitini menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen aivan liian aikaisin. Oma esikoiseni oli silloin vain vuoden ikäinen ja itsekin alle 30 vuotta. Oma tuki ja turva lähti elämästä jättäen tyhjyyttä, neuvottomuutta ja äidinkokoisen kolon. Ei ole helppoa opetella olemaan äiti, kun oma äiti ei ole mukana jakamassa omia viisauksiaan, vinkkejään tai ylipäänsä rakkauttaan ensimmäiselle lapsenlapselleen. Äitienpäivät toivat minulle enemmän vain ahdistusta muistuttaessaan siitä, mistä itse jään paitsi. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen.
Nykyisin meidän äitienpäivään kuuluu käynti hautausmaalla. Ja vaikka kumpikaan lapsista ei oppinut koskaan tuntemaan mummiaan, he molemmat huudahtavat iloisesti aina haudalta lähtiessään “Hei hei mummi-enkeli!“.
Tiedän olevani omille lapsilleni rakas, vaikka sitä ei aina arjen keskellä pienestä suusta kuule. Tulemme usein kaikki kotiin väsyneenä ja nälkäisenä. Jossain vaiheessa iltaa ehditään vielä testata niitä pienen ihmisen omia rajojakin. Mutta äitienpäivänä minä olen keskipisteenä ja saan kiitosta sekä rakkautta osakseni yllin kyllin. Saan hellyttäviä kortteja ja lahjoja muistojen kaappiin säilöttäväksi. Niitä voimme sitten ihastella hieman myöhemmin lasten kanssa yhdessä.
Nykyisin äitienpäivänä päällimmäisin tunteeni on kiitollisuus. Suru on muuttanut väriään – se ei ole enää musta, vaan vaaleanpunainen kuten äitini lempiruusu. Kiitän ihanista lapsista ja tästä päivästä, jonka saan heidän kanssaan jakaa. Ihanaa, kun on äitienpäivä!
Kirjoittaja: Ella Aho-Mantila, Esperin HRD-päällikkö, Idan ja Hugon äiti.
Mediadesk
010 408 7000
media@esperi.fi
Esperi Care Oy
Mannerheimintie 164
PL 11
00301 Helsinki
www.esperi.fi